Talvivoimaa
Parkinsonlatu
Hah, me parkinsonit teemme automaattisesti hiihtolatua, missä vain kuljemmekin. Ylläoleva kuva puhukoon puolestaan, jalanjälkeni lumessa. Juu ei, ei ole sukset jalassa, ihan vain kengät. Kätevää, ei tarvita erillistä latukonetta!
Sain viettää 2,5 viikkoa joululomaa. Parasta aikaa mökillä, voimia keräillen, tekemällä sitä, mistä tykkää tai olla tekemättä mitään. Päikkärit joka päivä. Läheisten tapaamista. Rauhaa ja lepoa. Ulkoilua ja löhöilyä sopivassa suhteessa. Hengenravintoa. Mitä sitä ihminen muuta tarvitsee.
Joulu mökillä
Äsh, parkinson tunkee ajatuksiini usein. Olenkohan vielä joskus niin sinut tämän taudin kanssa, että se on niin minua, ettei sitä sen kummemmin funtsi. Tuskin. Oireet kun ovat koko ajan läsnä, ja ne pahenevat vääjäämättömästi, hitaasti mutta varmasti.Ajan myötä vielä enemmän. Tätä ei pääse karkuun. Ja mihin sitä nyt itseään pakenisikaan.
17.1 kävin neurologin vastaanotolla Tays:ssa. Oireet ovat lisääntyneet ja sainkin entisen Azilect lääkkeen rinnalle dopamiiniagonistin, Siflor-lääkkeen. Annostusta lisätään pikkuhiljaa. Lääke aiheuttaa jonkin verran haittavaikutuksia, varsinkin hoidon alussa. Monet joutuvat olemaan sairauslomalla jonkin aikaa. Olen syönyt sitä viikon ajan pienellä annostuksella, ainakaan vielä ei ole ollut mitään haittoja.
Olemme pari kertaa lumikenkäilleet, on ollut ilo huomata, että pystyn siihen hyvin. Tasapaino on hyvä, koska lumikengän pohja on niin laaja. On ihanaa rämpiä metsissä yhdessä mieheni kanssa! Yksin en oikein voi mennä, koska jos kaadun, niin en välttämättä pääse ylös. Jäykkyys ja jalkojen lihasvoiman heikentyminen jaloista vaikeuttavat punnertamista oleellisesti.
Mielialani on yhä edelleen suht. positiivinen, siitä olen iloinen. Tietysti myös sudenhetkiä mahtuu matkaani. Välillä hiipii mieleen ajatuksia siitä, miten nopeasti tautini etenee. Mitä on vuoden päästä, entä kymmenen vuoden päästä, jos silloin vielä elonaikaa on. Kymmenen vuoden päästä olen ”vasta” 59. En siis mikään vanha vielä. Mutta 10 vuotta parkinsonia on pitkä pätkä. ”Hitaasti etenevä, rappeuttava liikehermosairaus. Parantavaa tai taudin etenemisen estävää hoitoa ei tunneta.” Lääkkeillä voidaan vähentää oireita, mutta ei parantaa. Köpöttelen jo nyt välillä jäykemmin kuin joku satavuotias.
Sairauslomalla olen ollut vain päivän. Varmasti tulee sairauslomia lisää. Minulla on ollut aina korkea työmoraali, pikkuvaivojen vuoksi en ole koskaan ollut poissa töistä. Meni monta vuotta välillä, etten ollut yhtään pois töistä sairausloman vuoksi. Tässä kohtaa on oltava tarkka, ei saa ajaa itseään loppuun työssä, kun on tällainen sairaus, johon liikunta on yksi lääke. Olisi pakko jaksaa joka päivä liikkua. Nyt en ole aina jaksanut.
Valokuvaaminen on niin voimaannuttava harrastus, samoin luonnon seuraaminen. Säätilojen vaihtelut, vuorokauden pimeys ja valkeus, linnut….kaikki ihanat. Kun olen luonnossa, on tunne, että olen yhtä sen kanssa. Sulaudun sen syleilyyn. Luonnon syleilyssä sairaus on jossain kaukana, valovuosien päässä. Tähän talveen on sattunut muutama huippuhetki.
Elämäni ensimmäinen tiklihavainto ja -kuva
Harmaapäätikka ja käpytikka mökin ruokintapaikalla
Harmaapäätikkakoiras
Harmaapäätikkanaaras-tikkavauvoja odotellaan 🙂
Marraskuun väripilkku
Pikku puun halaaja
Mamma,pappa ja Eliel
Pappa, mamma ja Adele
Mummokoira Nori, 12 v
Inu
Turvallisuus ennen kaikkea- nuorin perheyhteisömme jäsen; Karoliinan ja Markuksen shibapentu Sora
Nori
Mikä vauvamasu!
”Mää tulin ny teille kylään, voitaisko me vähän leikkiä?” Vanharouva 16 v ei innostu 🙂
Enkeli lentää liihottaa….
The lovely dog
Sissi söpöys
Meillä oli jouluna kaksi koiraa ja kolme kissaa. Onneksi he tulevat hyvin toimeen. 16-vuotias Siiri kissa on ehdottomasti joukon pomo, muut kunnioittavat sitä
5.1. heräsin aamulla 6.30 ja ohhoh, miten upea kuutamo oli! Ei muutakuin haalarit päälle, kamera mukaan ja pakkaseen. Ihmettelin itsekin, miten upeita kuvia tuli, vaikka olen vasta-alkaja tässä kuvaamisessa. Kuu, tähdet, maailmankaikkeus- upeaa!
Henkäisin syvään- vautsi, mikä tästä tulikaan!!
Kuun pesä
Vallilan kelohonkaako?
Sadunomainen tunnelma
Kuvat näyttävät harmittavan epätarkoilta, koska tähän blogialustaan pitää kuvia pienentää melkoisesti. Kun kuvaa klikkaa, se näkyy tarkemmin. Olen iloisesti yllättynyt, miten paljon blogissani käydään; 700-800 kertaa kuukaudessa. Vaikka kirjoittelenkin melko harvakseltaan. Toisaalta tykkään kirjoittamisesta, vaikka lukijoita ei olisikaan. Kiitos teille kävijöille siitä, että juttuni ovat kiinnostaneet.
Kiva lukea sun blogia. Nauti elämän pienistä asioista. Vahvakin voi murtua. Jaksamista
Minä käyn täällä aika usein katsomassa, oisko Eve jotain kirjoittanut. Sinulla on kirjoittamisen ja kuvaamisen lahjoja. Minä tykkään kas otta valokuvia ja paljon niitä onkin, onneksi ne nykyisin saa digi muotoon, ettei tartte kuviksi kuin ennen. Karo on varmaankin äidiltään perinyt kirjoittamistaido. Hänellekin sanoin, et pitäis kirjoittaa jonkinlainen kirja, samoin sanon sen sinulle. Teistä tulisi hyviä kirjailijoita.Siunausta päivääsi ja elämääsi
Voih, miten ihanan lämmin postatus <3 Osaat pohtia parkinsonia niin tyynesti. Turvassahan sitä ollaan kaiken keskellä: Taivaan Isä pitää huolta lapsistaan ja voimaa antaa päivään uuteen <3 Ihana aviopuoliso tukena rinnallakulkijana. Lisäksi erittäin kauniita kuvia.
Taivaan Isän hellään huolenpitoon <3
Kiitos,iki-ihana Anneli 🙂 Kyllä se juuri noin on,kuten kirjoitit, Taivaan Isä voimaa antaa päivään uuteen. Joskus enemmän,välillä vain hippusen,mutta sekin riittää.
Kiitos,Tarja! Olet jo viides,joka kehoittaa minua tekemään kirjan 🙂 Ehkä jonain päivänä,se ei ole ollenkaan mahdoton ajatus. I
Kiitos,Carita! Elämän pienet asiat ovatkin niitä suuria asioita 🙂
Aivan ihania kuvia ja niin suloisia nuo lemmikitkin 🙂 Itse olen sydänjuuriani myöten eläinrakas, meillä on Elvis kissa 15 vuotias jo ja Putte marsu. Ikävä kyllä Elvis sairastaa maksan vajaatoimintaa, mutta erikoisruoalla on menty diagnoosista jo yhdeksän kuukautta.
Tuo parkinsonin sairaus on miehelläni ollut suunnilleen 10 vuotta, tai varmaan oli jo aikaisemmin, mutta diagnoosin sai -05 keväällä. Ja hänellä valitettavasti on parkinson plus 🙁
Voimia ja tsemppiä kovasti sinullekin, päivä kerrallaan , ei murehdita huomista <3
Hei,Helena ja kiitos! Ikävää miehesi parkkis plus. Voimia sinulle rinnallakulkijalle!