Hyvään elämään kuuluu surua
Eilisessä Aamulehdessä haastateltiin 95- vuotiasta naista, joka lausui otsikon ajatuksen. Niin se vain on, ilman vaikeuksia ei osaa nauttia ja olla kiitollinen siitä hyvästä, mitä on. Kuulon menetys on aina iso kriisi, varsinkin jos on ollut ns. normaalikuuloinen ja kuulon menetys tulee yhtäkkiä. Kohdallani tuo tapahtui tulehdustaudin kylkiäisenä vuonna 1988. Eikä se jäänyt siihen, vaan kuulo on senkin jälkeen jatkanut laskuaan hitaasti mutta varmasti. Aistinsolut kuolevat pikkuhiljaa eikä sille voi tehdä mitään. Muistan, kun ensimmäisen kerran kävin Tays:n kuulokeskuksessa, mitä lääkäri sanoi luettuaan papereitani: Sinulla on ollut raju tauti, ole onnellinen, että kuuloa jäi jäljelle. Tauti on ollut niin raju, että se olisi hyvin voinut tehdä sinusta umpikuuron”. Olin tietysti onnellinen, että olin hengissä, että minä kuulin vieläkin, vaikka korkeat äänet olivatkin ”kuolleet”.
Sopeutuminen huonoon kuuloon ei ole kuitenkaan niin yksinkertaista. Matka on ollut taistelua, kysymyksiä, kyyneleitäkin. Turhautumista, pahaa mieltä, kiukkua, ärtymystä. Sopeutumista voi kuvata vaakakupilla; alussa negatiiviset tunteet painavat vaa´an toisen puolen alas, positiivisia asioita ei paljon ollut toisessa kupissa. Pikkuhiljaa kuppien painot tasoittuvat, mutta se ei ole ollut helppoa. Alussa kolahti negatiivinen kuppi helposti pohjaan mitä pienimmästäkin syystä; siihen ei tarvittu kuin esim. lapsen tokaisu; ”ei mitään, sä et kuule mitään”. Ja tuntui kuin sydän olisi pakahtunut tuskasta. Vieläkin tuntuu pahalta, kun muistelen noita aikoja. Todettakoon tähän heti, että olen oikeasti saanut perheeltäni paljon tukea, mieheni on ollut alusta saakka mukana tukemassa ja jakamassa usein vaikeaakin kuulomatkaani. Ja lapsetkin, varsinkin kun heille on tullut ikää, ovat erittäin hyvin ymmärtäneet huonon kuuloni ja sen aiheuttamat rajoitukset. Vuonna -88 lapsemme olivat 4 vuotta ja toinen vasta 8 kk. Kolmas lapsemme syntyi vuonna -91. Nuorin lapsistamme opiskelee Kuopiossa viittomakieltä ja on siten hyvin kiinnostunut kuuloon liittyvistä asioista :love: Itse en osaa viittomakieltä paljoakaan, opiskeluaikana kävin yhden viittomakielen kurssin, mutta kun sitä ei käytä, niin ei sitä muista.
Vasta vuonna – 97 sain ensimmäisen kuulolaitteeni. Aikaisemmin oli ollut vain analogisia kojeita, joita ei tapauksessani voitu käyttää kuulokäyrän ollessa niin hankala. Uusien digitaalisien kojeiden tultua markkinoille, sain myös minä sellaisen. Ensimmäiset kojeeni olivat pieniä, ihonvärisiä korvakäytäväkojeita. Jo silloin tuli ihania ahaa- elämyksiä; kuten että kuulin lumen narskunnan ja muovipussin kahinan. Kuulon huonontuessa siirryttiin muutamia vuosia sitten korvantauskojeisiin ja ne tulivat molempiin korviin, kun ensin oli ollut vain toisessa. Samoin sain erinäisiä apuvälineitä kuten Fm-laitteen. Viimeisimmät kuulokojeeni olivat ”huippua”; sellaiset transponoivat kojeet, jotka jollain tavalla siirtävät huonosti kuuluvia alueita lähemmäs kuuluvia alueita. En kuitenkaan saanut niistäkään enää tarvittavaa apua, ja loppu onkin sitten historiaa implanttileikkauksineen. Leikkaamattomassa korvassa on edelleen Phonakin transponoiva koje.
Olen sanonut itselleni, että minulla on lupa surra sitä, että olen menettänyt kuuloni. Kun tulee sudenhetki, se on, se pitää kokea ja tuntea. Sitä ei voi heittää pois, sitä ei voi lakaista maton alle. Vain käsittelemällä ja elämällä sen, siitä voi selvitä taas valoisampaan hetkeen. Sudenhetket ovat onneksi matkan varrella vähentyneet. Olin 7 vuotta mukana alueemme kriisiryhmässä, vedimme kriisien jälkipuinti-istuntoja ( debriefing ) vaikeita, äkillisiä kriisejä ja traumoja kokeneille henkilöille. Kriisityö on ollut itselleni aina sydäntä lähellä, koska tiedän ja olen sen saanut käytännössä nähdä, että siitä on apua. Siitä työstä jäi itsellekin hyvä pohja työstää omia kriisejä. ”Milloin tahansa voi sattua mitä tahansa kenelle tahansa” on kriisityön kautta opittu asia. Kuitenkaan elämää ei voi elää pelkäämällä, että kohta voi jotain sattua. Todellisuus kuitenkin on juuri tuo ”milloin tahansa…” Ja siksikin jokaisen tulisi elää elämäänsä niinkuin sen jokainen päivä voisi olla viimeinen. Ei surren, vaan rakastaen lähimmäisiään, ystäviään, itseään. Muistaa, mikä elämässä on tärkeintä. Ja pohtia sitä, mihin se johtaa. Oman pohtimiseni tulos on, että kun kerran täältä ajasta lähden, olen voittajana perillä iankaikkisessa kirkkaudessa Jumalan luona. Siellä kuulen enkeleiden heleän laulun täydellisen hyvin :love: Koska matka jatkuu vielä, iloitsen tästä päivästä ja iloitsen elämästä
Hei Eveliina,
Mielenkiinnolla luen sinun blogikirjoituksiasi.. Olen itsekin kuulovammainen nelikymppinen kahden lapsen äiti. Minulla on nyt vuoden verran ollut molemmissa korvissa kojeet ja puoli vuotta sitten diagnosoitiin sisäkorvan autoimmuuni sairaus.
Vasemmassa korvassa on ollut huono kuulo ja tinnitus jo parikymppisestä lähtien, mutta parin viime vuoden aikana oikeakin on huonontunut huimauskohtausten jälkeen ja soiminen tullut molempiin korviin.
Lääkäri sanoi, että jos kuulo oikeasta korvasta vähänkin laskee, niin mietitään implantteja…?
Olisi kiva vaihtaa sinun kanssasi kuulumisia. Niin kuin kirjoitit tuossa aikaisemmin.. Kuulon menetys on aikamoinen kriisi.. Ja olen vielä alkuvaiheessa asioiden käsittelyssä, vaikka pikku hiljaa menenkin eteen päin… Babysteps..
Voimia arkeen ja työhön,
T: Anu
Hei Anu!
Kyllä,kriisi se on ihan pahimmasta päästä ja vie aikaa päästä sinuiksi asian kanssa. Voit laittaa s postilla ajatuksiasi,jos haluat henkilökohtaisemmin kirjoitella ja kysellä. Osoite löytyy sivupalkista. Oikein ihanaa kevättä ja toivoa tulevaisuuteen 🙂